Miesten identiteetti kristittynä, kotona, työssä ja seurakunnassa tarvitsee vahvistumista. Miesten täytyy päästä kokemaan uudella tavalla Jeesuksen seuraajana oleminen.

 Meillä on ollut liian pitkään vallalla sellainen mummokristillisyyden malli, joka on pyrkinyt tekemään miehistäkin pikkumummoja, jotka eivät tiedä, miten elää miehisyyttään, toteuttaa ominaisuuksiaan (erilaisiakin) ja lahjojaan Jumalan palelemiseen.

Miehenä oleminen on sisältänyt jossain määrin ripauksen syyllisyyttä.

Miten pitäisi olla ja elää, että sopii tähän naisvaltaiseen seurakuntaympäristöön, jossa kristillisyys on ollut sukkien kutomista pakanlasten hyväksi ja lähetyskahvien juomista lähetyssaarnaajien kannattamiseksi?  Vieläkin voi tunnistaa, kuinka helposti aktiviteetit seurakunnissa määräytyvät naisten mieltymysten ja innokkuuden mukaan. Miehiä on tarvittu lähinnä silloin, kun on menossa rakennustalkoot tai jokin muu fyysisiä ominaisuuksia vaativa tehtävä. Niissä miehet ovat sitten paikanneet itsetuntoaan tekemällä pyyteettömästi töitä itseään säästämättä.

Onhan seurakunnan johtaminen toki perinteisesti ollut miesten hommaa, mutta kuinka monessa päätöksistä on ollut tunnistettavissa ”hellan takaa” annetut ohjeet. Naiset ovat hienoja johtajia ja siksi heidän johtajuutensa pitäisikin virallistaa, jotta epäsuora vaikuttaminen ja heidän roolinsa tunnistettavuus olisi selkeämpää. Uskoisin miestenkin voivan paremmin seurakunnassa, jos he saisivat tehdä töitä yhdessä naisten kanssa myös johtotasolla, kuten he voivat tehdä työelämässä ja perheessä.

Tunteisiin vetoavat saarnat ja laulut ovat osuneet vuosikymmenten ajan juuri naisiin. Miehet ovat seuranneet vahvoja emäntiään herätyskokousten penkkeihin ja siellä on istuttu pää riipuksissa miettimässä, miten tästä pääsisi karkuun.
Vahvat vetoomukset ja joskus painostaminen ovat taivuttaneet miehen kuin miehen tekemään parannusta ja antautumaan "Herran tahtoon". Kaikessa on varmasti ollut hyvä tarkoitus, mutta monelle miehelle on jäänyt sieluun kaivertamaan kysymys; "Mitä tämä oikeasti tarkoittaa minun elämässäni ja arjessani?"

Näin on osaltaan luotu ilmapiiriä ja kulttuuria, jonka "tuoksuja" tarkkaavainen havainnoitsija voi yhteisöissämme vieläkin aistia. Paljon ovat asiat muuttuneet, mutta liian moni mies on vieläkin neuvoton oman elämänsä ja kristillisyyden yhteen sovittamisessa. Ovatko ne eri asioita vai yksinkertaisesti saman asian eri puolia? Vai ovatko ne jopa pyhiä, yhteen sulautumaan tarkoitettuja aineksia?

Opetuslapsen identiteettiin kasvaminen miehenä ei ole ollut helposti hahmotettava asia.

Vallitseeko miehenä olemisen ja kristittynä olemisen välillä niin suuri ristiriita, että on ollut pakko jäädä pois seurakuntayhteydestä?

Ovatko elämässä olevat kiinnostuksen kohteet luoneet sydämeen syyllisyyden tunteen, josta ei ole vapauduttu ilman välimatkaa seurakuntaan ja sen luomaan yhteyteen? Onko se ollut välttämätön ratkaisu?

Mistä pitäisi luopua ja millaiseksi pitäisi muuttua, että sopisi joukkoon?

Onko kasvun odotukselle aikaa seurakunnassa?

Onko seurakunta kyllin kypsä antamaan tilaa kasvuvaiheessa oleville nuorille uuden kokeilemiseen ja oman tiensä löytämiseen?

"Onko hahmottuva aikuisuus" todellinen ilmiö ja kasvun vaihe, vai vain nuorten aikuisten tietoista viivytystaktiikkaa vastuun välttämiseksi elämässä?

Kyllä meidän miesten pitää saada olla miehiä ja joskus myös sankareita. Ja se ei tarkoita, että hiljaiset ja arat miehet eivät sitä olisi. Sankaruus ei ole kovaa ääntä, esillä olemista tai esille tunkeutumista.

Me tarvitsemme aikaa kasvaaksemme, mutta kun olemme valmiita, meitä ei saa kukaan väistymään paikaltamme vastuunkantajina, isinä, puolisoina ja jumalanpalvelijoina. Me olemme rakentajia ja vaikuttajia, joiden työ ja vaikutus näkyvät, niin "sisikunnassa, perhekunnassa, seurakunnassa, kuin yhteiskunnassakin" (lainatakseni armoitettua setääni Ilkka Salmista).

Vahvistetaan minttukirkkoa yhteisönä, jossa naiset saavat olla naisia ja miehet miehiä. Annetaan aikaa kasvulle ja tuetaan sitä aktiivisesti.
Etsitään omia kadoksissa olevia helmiämme ja löydetään ne.

Pekka